Jemmaan jätetty kesälomapäivä joulukuussa on mitä parhain ajankohta joulufiilistelylle ja kiireettömyydelle. Minulla oli pari hoidettavaa asiaa, mutta muuten päätin omistaa koko päivän vain ja ainoastaan itselleni. Ajattelin tehdä juuri sitä, mikä tuntuu mukavalta, mutta yllätyksekseni huomasin sen vaativan hieman pinnistelyjä. Miksikö? Siksi, että olemme tottuneet kiirehtimään ja arjen pyörteissä tulee häslättyä ihan huomaamatta. Muualla asuessani en voinut ymmärtää, miksi helsinkiläiset juoksevat metroon. Olen jo pitkään huomannut olevani ihan samanlainen.
Päivä alkoi tahattomasti niinkin hyvin, että unohdin puhelimen kotiin. Havahduin puhelimen puuttumiseen bussissa ja kuinka vapauttavaa olikaan vain katsella Helsingin ylle vasta valjennutta päivää. Ei uutisvirtatsekkausta, ei sähköpostia, eikä varsinkaan mitään muuta netin suoltamaa hölynpölyä. Hätkähdin huomatessani olevani likipitäen ainoa, joka katsoi ikkunasta ulos. Lähes jokaisessa penkissä tuijotettiin sylissä lepäävää tablettia tai älypuhelinta, iästä riippumatta. Tähänkö on tultu?
Aloitin päiväni toimittamalla joulutervehdyksen eläinlääkärillemme sekä nauttimalla kahden tunnin jalkahoidosta. Tuosta eteenpäin kellon kululla ei sitten ollutkaan enää mitään merkitystä: kas kun ei ollut kännykän puuttuessa kelloakaan.
Pistäydyin juuri niissä kaupoissa joissa mieleni teki, katselin Stockmannin jouluikkunan yhdessä räkänokkaisten lasten kanssa, hypistelin nättejä tavaroita ja hymyilin katua lakaisevalle huoltomiehelle. Nautin rauhallisen lounaan omassa parhaassa seurassani pienen punaviinitilkan kera. En kiihdyttänyt askeleitani edes vihreän valon palaessa. Seisoin rauhassa metron liukuportaissa, vaikka tiesin seuraavan vuoron lähtevän juuri nenäni edestä. Tavallisesti keskellä tietä hidastelevat ihmiset saavat minut sisäisen raivon valtaan, mutta tänään pakotin itseni sovittamaan askeleeni edessä taapertavan mummon tahtiin. Edes loppuunmyyntiruuhka ei saanut minua tuskastuneena puremaan huultani.
Pari kertaa kuvittelin puhelimeni soivan, kunnes muistin sen olevan mahdotonta ja jatkoin matkaani kummallisen tyytyväisyyden vallassa. En tiedä paljonko kello on, kenenkään ei tarvitse tavoittaa minua, eikä minulla ole kiire mihinkään. Kuinka outoa, mutta kuinka vapauttavaa!
Aivan mahtava päivä. Vain minua itseäni varten.
ps. Olen päättänyt lähestyä myös häitä tällä samalla mentaliteetilla:
Päivä alkoi tahattomasti niinkin hyvin, että unohdin puhelimen kotiin. Havahduin puhelimen puuttumiseen bussissa ja kuinka vapauttavaa olikaan vain katsella Helsingin ylle vasta valjennutta päivää. Ei uutisvirtatsekkausta, ei sähköpostia, eikä varsinkaan mitään muuta netin suoltamaa hölynpölyä. Hätkähdin huomatessani olevani likipitäen ainoa, joka katsoi ikkunasta ulos. Lähes jokaisessa penkissä tuijotettiin sylissä lepäävää tablettia tai älypuhelinta, iästä riippumatta. Tähänkö on tultu?
Aloitin päiväni toimittamalla joulutervehdyksen eläinlääkärillemme sekä nauttimalla kahden tunnin jalkahoidosta. Tuosta eteenpäin kellon kululla ei sitten ollutkaan enää mitään merkitystä: kas kun ei ollut kännykän puuttuessa kelloakaan.
Pistäydyin juuri niissä kaupoissa joissa mieleni teki, katselin Stockmannin jouluikkunan yhdessä räkänokkaisten lasten kanssa, hypistelin nättejä tavaroita ja hymyilin katua lakaisevalle huoltomiehelle. Nautin rauhallisen lounaan omassa parhaassa seurassani pienen punaviinitilkan kera. En kiihdyttänyt askeleitani edes vihreän valon palaessa. Seisoin rauhassa metron liukuportaissa, vaikka tiesin seuraavan vuoron lähtevän juuri nenäni edestä. Tavallisesti keskellä tietä hidastelevat ihmiset saavat minut sisäisen raivon valtaan, mutta tänään pakotin itseni sovittamaan askeleeni edessä taapertavan mummon tahtiin. Edes loppuunmyyntiruuhka ei saanut minua tuskastuneena puremaan huultani.
Pari kertaa kuvittelin puhelimeni soivan, kunnes muistin sen olevan mahdotonta ja jatkoin matkaani kummallisen tyytyväisyyden vallassa. En tiedä paljonko kello on, kenenkään ei tarvitse tavoittaa minua, eikä minulla ole kiire mihinkään. Kuinka outoa, mutta kuinka vapauttavaa!
Aivan mahtava päivä. Vain minua itseäni varten.
ps. Olen päättänyt lähestyä myös häitä tällä samalla mentaliteetilla:
Pinnistelin itsekin melko pitkään "älyvehkeitä" vastaan - netin sain puhelimeen vasta vuosi sitten. Sitä ennen itsekin katselin aina bussin ikkunoista ulos ja se oli parasta viihdettäni. Mutta kaikki on osa isompaa kuviota - monet ihmiset ja minä mukaanlukien, olen menettänyt sen kun asiat tuntuvat hienoilta ja ainutlaatuisilta. Pienenä joulu oli jotain MAHTAVAA, kun pääsi käymään Helsingissä tai auta armias laivalla, se oli MAHTAVAA, kun sain jonkun tavaran itselleni niin se oli MAHTAVAA. Iloitsin pienistä asioista ja näin anutlaatuisuutta kaikkialla. Ei se älypuhelin tätä minulta pois vienyt, mutta aikuisuus tappoi minussa ainakin jotain; kun on rahaa ja mahdollisuus tehdä/hankkia tyyliin kaikki, niin miten säilyttää kaiken arvostus? Kun olin Lontoossa ja totesin että onpas tylsää, vois mennä kotiin, tajusin miten kauaksi olen tullut siitä nenää dösän ikkunaan läästivästä lapsesta jolle Helsingin iltavalot olivat jotain niin mystistä että siitä kerrotaan jälkipolville!
VastaaPoistaEhkä tämän takia nykyään on niitä extreme-hakuisia ihmisiä, kun pitää saada joku tuntumaan joltain!