Nyt pääsemme siihen neulomisaiheeseen. Jes!
Olinpa kerran 90-luvun alakoululainen, jonka mielestä hepat ja koirat ja kissat ja niiden sekä kaikkien muiden eläinten silittäminen oli tähdellisempää kuin neulominen. Rättikässän (jee, miten kekseliäs nimi noin niinkuin lasten suusta) opettaja Liisa, kuten varmaankin myös sen aikainen opetussuunnitelma olivat sitä mieltä, että neulomaan on lasten opittava. Liisa piirsi taululle silmukkakaavioita ja minä katselin haavi auki (silloin kun en keskustellut jonkun luokan tytön kanssa heppojen, koirien, kissojen tai muiden eläinten silittämisestä), enkä ymmärtänyt niin mittään.
Viidennellä luokalla piti tehdä säärystimet. Eli pitkä tuubi oikeeta-nurjaa-oikeeta-nurjaa. Minä tuhersin sormenpäät kivistävinä ylitiukkoja silmukoita ja sitä mukaan kun sain ylpein mielin valmista, Liisa-ope tuli, löysi noin kaksikymmentäkahdeksan tipahtanutta silmukkaa ja purki koko paskan. Jee. Purkamistuska jätti syvät arvet käsityöläissieluuni, joskaan se ei ole vaikuttanut tähänastiseen elämääni aivan yhtä paljon kuin aiemmin mainittu Pekka Töpöhäntä -elokuva.
Sitten keksin hienon selityksen, että säärystimet tulevatkin pikkuserkulle (se oli ja on ihan oikeasti olemassa), joka oli tuolloin noin yksivuotias (yksivuotiaat tarvitsevat kovastipaljon säärystimiä, kyllähän lehtori sen tietää). Säärystimien pituudeksi varmaankin hyvin piisaa sellainen à 15 cm. Selitys meni läpi kuin väärä raha ja niin minä tuhersin viisitoistasenttiset, säälittävän reikäiset säärystimenretkut yhdellä värinvaihdolla ja aika helkkarin monella silmäpaolla. Harmi, ettei niitä löytynyt enää vanhempieni kaapin kätköistä. Tai hyvä niin. Kuudennella luokalla muut neuloivat villasukkia tai lapasia. Minulla oli joku uskomattoman hyvä selitys, miksen voi tehdä juuri villasukkia tai lapasia ja sain tehdä jotakin muuta, joka ei liittynyt neulomiseen.
Tässä ovat siis loisteliaat lähtökohdat neulontauralleni, että silviisiin. Nyt on kuitenkin syksy ja syksyisin on kylmää, märkää ja nuhruista, syksyisin kuuluu polttaa kynttilöitä ja tunnelmoida kotona. Kaupoissa on myös ihania, erivärisiä ja pörröisiä lankoja. Siksi päätin opetella neulomaan. Nyt tai ei koskaan!
Haluan rohkaista jokaista minunlaistani surullisen käsityötaustan omaavaa ihmispoloa, onnistut kyllä! Minä muistin juuri ja juuri kuinka silmukat luodaan ja kuinka neulotaan sitä perusjuttua, oikeaa neulosta. Nurja silmukka piti opiskella uudelleen netin opetusvideoiden avulla. Aloitin sukan Novitan ohjeella, mutta kantapään kavennuksessa tuli tenkkapoo ja piti löytää ns. toopeohje. Tomppelineulojaa jeesasi hurjasti Käspaikan for dummies -ohje. Myös Youtube oli tässäkin asiassa ystävä. Ja niin alkoi sukkia syntymään!
Omat sukat:
Kummitytön kimaltavat rinsessasukat:
Virstanpylväänä voisi todeta, että pystyn jo neulomaan, katsomaan telkkaria ja jopa puhumaan samaan aikaan (paitsi sen kantapään kavennuksen kohdalla).
Loppuun vielä neulomistunnelmointikuva ja langannappaajakaveri-Nortti:
Olinpa kerran 90-luvun alakoululainen, jonka mielestä hepat ja koirat ja kissat ja niiden sekä kaikkien muiden eläinten silittäminen oli tähdellisempää kuin neulominen. Rättikässän (jee, miten kekseliäs nimi noin niinkuin lasten suusta) opettaja Liisa, kuten varmaankin myös sen aikainen opetussuunnitelma olivat sitä mieltä, että neulomaan on lasten opittava. Liisa piirsi taululle silmukkakaavioita ja minä katselin haavi auki (silloin kun en keskustellut jonkun luokan tytön kanssa heppojen, koirien, kissojen tai muiden eläinten silittämisestä), enkä ymmärtänyt niin mittään.
Viidennellä luokalla piti tehdä säärystimet. Eli pitkä tuubi oikeeta-nurjaa-oikeeta-nurjaa. Minä tuhersin sormenpäät kivistävinä ylitiukkoja silmukoita ja sitä mukaan kun sain ylpein mielin valmista, Liisa-ope tuli, löysi noin kaksikymmentäkahdeksan tipahtanutta silmukkaa ja purki koko paskan. Jee. Purkamistuska jätti syvät arvet käsityöläissieluuni, joskaan se ei ole vaikuttanut tähänastiseen elämääni aivan yhtä paljon kuin aiemmin mainittu Pekka Töpöhäntä -elokuva.
Sitten keksin hienon selityksen, että säärystimet tulevatkin pikkuserkulle (se oli ja on ihan oikeasti olemassa), joka oli tuolloin noin yksivuotias (yksivuotiaat tarvitsevat kovastipaljon säärystimiä, kyllähän lehtori sen tietää). Säärystimien pituudeksi varmaankin hyvin piisaa sellainen à 15 cm. Selitys meni läpi kuin väärä raha ja niin minä tuhersin viisitoistasenttiset, säälittävän reikäiset säärystimenretkut yhdellä värinvaihdolla ja aika helkkarin monella silmäpaolla. Harmi, ettei niitä löytynyt enää vanhempieni kaapin kätköistä. Tai hyvä niin. Kuudennella luokalla muut neuloivat villasukkia tai lapasia. Minulla oli joku uskomattoman hyvä selitys, miksen voi tehdä juuri villasukkia tai lapasia ja sain tehdä jotakin muuta, joka ei liittynyt neulomiseen.
Tässä ovat siis loisteliaat lähtökohdat neulontauralleni, että silviisiin. Nyt on kuitenkin syksy ja syksyisin on kylmää, märkää ja nuhruista, syksyisin kuuluu polttaa kynttilöitä ja tunnelmoida kotona. Kaupoissa on myös ihania, erivärisiä ja pörröisiä lankoja. Siksi päätin opetella neulomaan. Nyt tai ei koskaan!
Haluan rohkaista jokaista minunlaistani surullisen käsityötaustan omaavaa ihmispoloa, onnistut kyllä! Minä muistin juuri ja juuri kuinka silmukat luodaan ja kuinka neulotaan sitä perusjuttua, oikeaa neulosta. Nurja silmukka piti opiskella uudelleen netin opetusvideoiden avulla. Aloitin sukan Novitan ohjeella, mutta kantapään kavennuksessa tuli tenkkapoo ja piti löytää ns. toopeohje. Tomppelineulojaa jeesasi hurjasti Käspaikan for dummies -ohje. Myös Youtube oli tässäkin asiassa ystävä. Ja niin alkoi sukkia syntymään!
Omat sukat:
Kummitytön kimaltavat rinsessasukat:
Virstanpylväänä voisi todeta, että pystyn jo neulomaan, katsomaan telkkaria ja jopa puhumaan samaan aikaan (paitsi sen kantapään kavennuksen kohdalla).
Loppuun vielä neulomistunnelmointikuva ja langannappaajakaveri-Nortti:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti